Puuh, tänään ohjelmassa taistelua siitä, syönkö vai enkö syö. Kävin eilen kaupassa, ruokaa olisi, mutta mietin, että se vaan lihottaa. Nälkä oli jo yöllä, mutta tähän asti ollaan venytetty mehulasilla ja mielialalääkkeillä. Palelee pirusti, mutta lisää päälle sillä lähtee, vähän pyörryttääkin, mutta siihen on jo tottunut.
Siskon kanssa puhuttiin mun asioista, tai se puhui, minä hymisin, ei jaksa selittää. Haavat ei enää vaivaa kovin, saa nähä ku meen kohta suihkuun, voivat aueta uudelleen, mutta no kipuahan mä kaipasinkin. Nyt on torstai, tiistaina herrä täydellinen käski mun tehdä tilaa toiselle, outoa, olla olematta yhteyksissä. Exäkin löysi tänään itselleen kämpän, saa nähä millon muuttaa, puuh. No sitten siivous ja sisustus ja pääsee laittaa joulua, olettaen että se muuttaa ennen joulua. Noh tiien enemmän ku nään sitä.
Ollu aika tylsä päivä, masentelua vuoteessa ja paskaa jenkkiviihdettä töllöstä. Jotain vähän järkevämpää youtubesta, videoblogeja. Ei tämä mun blogi ole oikeastaan muuta, kun mun keino saada asiat ulos mun päästä, ei tätä ole tarkoitettu kellekään viihteeksi. Ajatusten virtaa ja muuta mitä sattuu sormet kirjoittamaan. Illalla tulee leffoja töllöstä, jos vaikka katsois, jäätelö ois kivaa, mut taidan ennemmin syödä ihan vähän lohkopottuja, mutta vain ihan vähän.
Huomenna aamulla kallolääkärille taas kuulemaan missä mennään, ei muuten lääkäri hyvä mennä missään.
Rakkaudella
Nälkäinen läskisi
ÄÄh, mulla on niin kova nälkä. Olen katsellu anorexia ja thinspiration videoita youtubesta. En syö ennen ku huomenna kaverilla. Paino lähtee nyt, menköön tukka mukana, aivan sama läskeily loppuu. Jaloissa lisäpainot ja tein äsken jumppaa, pakko pudottaa painoa.
torstai, 29. marraskuu 2012
Taistelua mielen kanssa.
torstai, 29. marraskuu 2012
Täällä taas...
Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Näin tuntuu minun ja höylänterän suhde kulkevan. Edellisestä oli melkein vuosi, lopetin, koska hän pyysi, että en tekisi enää niin. No, enää hänen pyynnöllään ei ole väliä, hän on mennyt, tai menee heti, kun löytää katon päänsä päälle. Mutta henkisesti hän on mennyt, meitä ei enää ole. Ei meitä ole oikein ollutkaan sen edellisen terällä tanssimisen jälkeen. Tapahtui jotain, mitä minä en voi antaa anteeksi, enkä varsinkaan unohtaa, yritin, monesti.
Suunnittelin jokaisen viillon etukäteen, tiesin jo autoillessani kotiin, mitä tekisin kun pääsisin sisälle. Mitä tapahtuisi kun saisin kylpyhuoneen oven lukkoon. Tekisin niin monta haavaa, kuin tuska tarvitsi päästäkseen ulos. Tällä kertaa tarvittiin enemmän, kuin koskaan aiemmin. ( Sinä joka ylevästi tuhahdellen luet tätä, etkä voi hyväksyä tekoani. Pah. Kulje maili minun kengissäni ja kerro missä sinun haavasi ovat.)
Tuska oli päästetty ulos, kauniit verenpunaiset puolukat hohtivat vasten kalmankalpeaa talvi ihoa. Istuin suihkun lattialla niin kauan, että puolukat olivat jo lähes kokonaan jähmettyneet, kun nousin viimein ylös. Takaisin peiton alle, sinne missä olin ollut piilossa ja turvassa niin satoja ja tuhansia tunteja ennenkin. Viime päivinä olin pitkästä aikaa kuvitellut olevani -ei olemassa-.
Elä itke turhasta lapsi, se on lottovoitto syntyä Suomeen. Täällä meillä on kaikki hyvin. No niin no, en ole ikinä kävellyt kouluun aseen kanssa, en koskaan tappanut ketään, en ole käyttänyt huumeita tai karannut kotoa. Minulla on äiti ja isä, siskokin. Olen ylioppilas ja ammattikin löytyy. Paljon ystäviä. Olen kaunis ja empaattinen. Fiksu ja mukavaa seuraa. Kaikkea tätä, mutta aina se ei riitä, jos sielussa ei ole palat kohdallaan. Aloin oksennella syötyäni herkkuja yläkouluikäisenä, viiltelin samoihin aikoihin ensimmäisiä kertoja, nuppineulalla vain, pientä pinta raavintaa, se riitti. Olen vihannut ulkonäköäni alakoulusta asti, kiitos luokkakaverit, kiitos sanoistanne, teoistanne, ne kummittelevat vieläkin. Raastavat järkeäni päivittäin, vihaan peilikuvaani. Mopo lähti käsistä, kun olin juuri täysi-ikäistynyt, lievä masennus, siitä se alkoi. Asialle ei tehty mitään, koska en itse jaksanut, apua ei tässä maassa saa, jos siitä ei kynsin hampain taistele itse.. Seuraava diaknoosi, vakava masennus ja syömishäiriö, paniikkihäiriö.. Siinähän sitä oli parikymppiselle eväät elämään, kuoleman kaipuu ja itsensä viha.
On sitä käyty lääkärissä, psykologilla, psykiatrilla, terapeutilla ja vaikka ties millä paatilla ja peutilla. Lääkkeitä syödään ja lisää saisi jos vaan valittaisi. En halua, tämä riittäköön. Ilman ystäviä olisin jo kuollut. Perhe on kokonaisuudessaan niin arpeutunut ja omien depressioidensa hakkaama, että emme osaa tukea toisiamme, jokainen taistelee omat sotansa.
Olin alkanut seurustelle juuri ennen kuin sairastuin, sairaus sai roikkumaan sairaassa suhteessa melkein viisi vuotta. Ostettiin talo, kihlat ja mentiin naimisiin. Virhe. Itkin silmäni pilalle jo hääyönä, hän ei saanut mitä halusi, olin taas, taas pilannut kaiken. Ero alle kaksvitosena, ihanaa. No siitä sitte kauhean juorumyllyn ja huoraksi kutsumisien jälkeen uuteen nousuun. Löytyi toinen elämän talloma yksilö, yhdessä yritettiin. Paskat, heti kun meni huonosti hän juoksi toisen syliin, palasi kyllä, mutta en toipunut siitä, nyt laitetaan kattiloita jakoon. Vittu, en paremmin sano.
Siinä sitä oltiin taas, yksin ja rahaton, elettiin vielä exän kanssa samaa kämppään, odotin että muuttaa pois, saisin aloittaa alusta. Kerkesi yksi lipeväkieli jo lähi viikkoina vannoa tunteitaan mulle ja saattaa mut ihastuksiin, sitten se alle viikossa muuttinkin mieltään, olikin joku muu. No siinähän se kamelinselkä sitten rytkähti, että paukkuu. Oltiin tuossa edellämainitussa tilanteessa kylpyhuoneenlattialla kokemassa samaa, kuin Ilona. Rkele, ikinä ei pitäisi päästää ketään lähelle, kun on jo valmiiksi rikki.
Hoh hoi, uusi työkin alkoin kuukausi sitten, puolet siitä oon ollut poissa, koska oon ollu tulossa hulluksi, fudut saan varmaan, en välitä. Rahaa ei ole, mitä tulee on jo mennyt. Mutta jos ei kiinnosta edes olla olemassa, niin miksi mua jaksaisi kiinnostaa kasvava laskupino.. Vieköön vaikka nahat selästä, onpahan vähemmän särjettävää itsellä.
Ystävät sentään ymmärtää, pakkohan niiden on, ne on eläny mun kanssa nämä vuodet, ne on nähny mun ylä- ja alamäet. Tietää mun historia, mun arvet ja kaiken. Ilman ystäviä, olisin jo lakannut olemasta. En olisi jaksanut.
Rakkaudella
Verenpunainen puolukkasi
PS. Sinä herra täydellinen, suudelmiesi ja kuiskaustesi kanssa, toivottavasti tämä toinen tekee sinut onnelliseksi. Mutta elä enää lupaa mitään, mitä et aio pitää. Jos jaksaisin, syöttäisin sulle nää sirpaleet, saisit tuntea mitä on kun sydäntä viiltää...
Suunnittelin jokaisen viillon etukäteen, tiesin jo autoillessani kotiin, mitä tekisin kun pääsisin sisälle. Mitä tapahtuisi kun saisin kylpyhuoneen oven lukkoon. Tekisin niin monta haavaa, kuin tuska tarvitsi päästäkseen ulos. Tällä kertaa tarvittiin enemmän, kuin koskaan aiemmin. ( Sinä joka ylevästi tuhahdellen luet tätä, etkä voi hyväksyä tekoani. Pah. Kulje maili minun kengissäni ja kerro missä sinun haavasi ovat.)
Tuska oli päästetty ulos, kauniit verenpunaiset puolukat hohtivat vasten kalmankalpeaa talvi ihoa. Istuin suihkun lattialla niin kauan, että puolukat olivat jo lähes kokonaan jähmettyneet, kun nousin viimein ylös. Takaisin peiton alle, sinne missä olin ollut piilossa ja turvassa niin satoja ja tuhansia tunteja ennenkin. Viime päivinä olin pitkästä aikaa kuvitellut olevani -ei olemassa-.
Elä itke turhasta lapsi, se on lottovoitto syntyä Suomeen. Täällä meillä on kaikki hyvin. No niin no, en ole ikinä kävellyt kouluun aseen kanssa, en koskaan tappanut ketään, en ole käyttänyt huumeita tai karannut kotoa. Minulla on äiti ja isä, siskokin. Olen ylioppilas ja ammattikin löytyy. Paljon ystäviä. Olen kaunis ja empaattinen. Fiksu ja mukavaa seuraa. Kaikkea tätä, mutta aina se ei riitä, jos sielussa ei ole palat kohdallaan. Aloin oksennella syötyäni herkkuja yläkouluikäisenä, viiltelin samoihin aikoihin ensimmäisiä kertoja, nuppineulalla vain, pientä pinta raavintaa, se riitti. Olen vihannut ulkonäköäni alakoulusta asti, kiitos luokkakaverit, kiitos sanoistanne, teoistanne, ne kummittelevat vieläkin. Raastavat järkeäni päivittäin, vihaan peilikuvaani. Mopo lähti käsistä, kun olin juuri täysi-ikäistynyt, lievä masennus, siitä se alkoi. Asialle ei tehty mitään, koska en itse jaksanut, apua ei tässä maassa saa, jos siitä ei kynsin hampain taistele itse.. Seuraava diaknoosi, vakava masennus ja syömishäiriö, paniikkihäiriö.. Siinähän sitä oli parikymppiselle eväät elämään, kuoleman kaipuu ja itsensä viha.
On sitä käyty lääkärissä, psykologilla, psykiatrilla, terapeutilla ja vaikka ties millä paatilla ja peutilla. Lääkkeitä syödään ja lisää saisi jos vaan valittaisi. En halua, tämä riittäköön. Ilman ystäviä olisin jo kuollut. Perhe on kokonaisuudessaan niin arpeutunut ja omien depressioidensa hakkaama, että emme osaa tukea toisiamme, jokainen taistelee omat sotansa.
Olin alkanut seurustelle juuri ennen kuin sairastuin, sairaus sai roikkumaan sairaassa suhteessa melkein viisi vuotta. Ostettiin talo, kihlat ja mentiin naimisiin. Virhe. Itkin silmäni pilalle jo hääyönä, hän ei saanut mitä halusi, olin taas, taas pilannut kaiken. Ero alle kaksvitosena, ihanaa. No siitä sitte kauhean juorumyllyn ja huoraksi kutsumisien jälkeen uuteen nousuun. Löytyi toinen elämän talloma yksilö, yhdessä yritettiin. Paskat, heti kun meni huonosti hän juoksi toisen syliin, palasi kyllä, mutta en toipunut siitä, nyt laitetaan kattiloita jakoon. Vittu, en paremmin sano.
Siinä sitä oltiin taas, yksin ja rahaton, elettiin vielä exän kanssa samaa kämppään, odotin että muuttaa pois, saisin aloittaa alusta. Kerkesi yksi lipeväkieli jo lähi viikkoina vannoa tunteitaan mulle ja saattaa mut ihastuksiin, sitten se alle viikossa muuttinkin mieltään, olikin joku muu. No siinähän se kamelinselkä sitten rytkähti, että paukkuu. Oltiin tuossa edellämainitussa tilanteessa kylpyhuoneenlattialla kokemassa samaa, kuin Ilona. Rkele, ikinä ei pitäisi päästää ketään lähelle, kun on jo valmiiksi rikki.
Hoh hoi, uusi työkin alkoin kuukausi sitten, puolet siitä oon ollut poissa, koska oon ollu tulossa hulluksi, fudut saan varmaan, en välitä. Rahaa ei ole, mitä tulee on jo mennyt. Mutta jos ei kiinnosta edes olla olemassa, niin miksi mua jaksaisi kiinnostaa kasvava laskupino.. Vieköön vaikka nahat selästä, onpahan vähemmän särjettävää itsellä.
Ystävät sentään ymmärtää, pakkohan niiden on, ne on eläny mun kanssa nämä vuodet, ne on nähny mun ylä- ja alamäet. Tietää mun historia, mun arvet ja kaiken. Ilman ystäviä, olisin jo lakannut olemasta. En olisi jaksanut.
Rakkaudella
Verenpunainen puolukkasi
PS. Sinä herra täydellinen, suudelmiesi ja kuiskaustesi kanssa, toivottavasti tämä toinen tekee sinut onnelliseksi. Mutta elä enää lupaa mitään, mitä et aio pitää. Jos jaksaisin, syöttäisin sulle nää sirpaleet, saisit tuntea mitä on kun sydäntä viiltää...
